22. luukku

 
22. joulukuuta 2012

Tämän päivän luukun aiheena on Siltteri, ja hänen erityinen taito - opettamisen lahja. Siltteri ehti elämänsä aikana toimimaan tuntihevosena ainakin yli kymmenen vuotta, joka on kunnioitettava saavutus. Tälle matkalle on mahtunut lukuisia opetettavia, kierrettyjä tunteja, ihmisille annettuja elämyksiä ja iloja. Monien muiden ratsastajien lisäksi Siltteri opetti niin minut, äitini kuin isoäitinikin hevostelun tielle.

Jokaisesta hevosesta ei olisi tuntihevoseksi. Millainen on sinusta perinteinen tuntihevonen? Elämäänsä kyllästynyt, tasainen menijä, automaattihevonen vaiko sellainen, joka ei anna mitään ilmaiseksi? Mielestäni Siltteri oli tuntihevosena tasainen, pieniä juttuja 'pelkäävä' (mm. hiirulaiset tai linnut maneesin nurkassa), sekä osaava, mutta kuitenkin sellainen, jonka osaamista sai kaivaa esiin.

 

Pitkä ura jätti kuitenkin jäljet. Meillä Siltteri tottui rauhalliseen elämään, johon kuuluivat Pihvi, tarkat rutiinit, kokopäiväinen ulkoilu sekä ne tutut, turvalliset 2-4 ihmistä joihin saattoi luottaa. Silloin tällöin, kun tallille tuli joku katsomaan hevosia, stressaantui Siltteri silmissä ja olemus muuttui täysin. Vieraillessa tarhassa ei voinut olla enää varma, että hevonen pysyisi rauhallisena eikä yrittäisi vieraan päälle. Satuloidessa tuli näytettyä niin purukalustoa kuin takajalkaa sen kaiken puistelun lisäksi. Tämän vuoksi tytön nähneiden on vaikea uskoa, miten iloinen, luotettava ja rauhallinen Siltteri oli meidän kesken.

Siltteri jäi myös mieleen. Kerran kesken maastolenkin vastaantuleva lenkkeilijä pysähtyi, ja kysyi, että onko siinä tosiaan Siltteri. Myös Siltteriin jo vuosia sitten toisella puolella Suomea tutustuneet ovat laittaneet minulle sähköpostia, kysellen tytön kuulumisia. Edelleenkin muistutetaan, miten ihana sitä oli seurailla laitumella ajellessa auton kanssa ohi aamulla töihin ja iltapäivällä takaisin.

Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, mutta matkalle mahtui paljon opetusta. Opettaminen on monenlaista - minulle Siltteri oli ensin tuntihevonen, josta kuitenkin tuli vähän enemmän. Siltteri opetti minulle jo silloin lähes kymmenen vuotta sitten ratsastuksen alkeita, jatkoi opetusta myöhemmin itsenäisemmin ratsastaessani sekä yksin, että tunneilla. Kaikista tärkeimpiä opetuksia minulle ovat kuitenkin ne arkipäivän tilanteiden myötä tulleet ymmärtäminen, arvostaminen ja se, ettei mikään ole itsestäänselvää.

 

Aku ja Siltteri.

 

Antti ja Siltteri

 

Anssi ja Siltteri

 

Hiihtoratsastusta - minä, Siltteri ja isäni

 

Siltteri ja äiti

 

... sekä minä ja Siltteri. Koko perheen hevonen.

Vaikka tietyt asiat ovat ohi, oppiminen ei silti lopu. Sitä haalii uutta opeteltavaa ja mietiskellen ottaa opikseen niistä menneistä, vanhoistakin asioista. Välillä tuntuu siltä, että asiat menevät saman kaavan mukaan ja elämä tuntuu tylsältäkin. Silloin muistan, miten ne tärkeät rutiinit ja asiat, kuten perhe, työt, eläimet, liikkuminen, rakkaus - eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ikinä ei voi tietää tulevaisuutta, ei edes sitä, mitä kymmenen sekunnin päästä tapahtuu.

Saan olla kiitollinen, että kasvoin Siltterin seurassa kymmenvuotiaasta lähes parikymppiseksi. Varma, viisas ja luotettava hevosemme oli tukena niin niinä onnen hetkinä, kuin myös vastoinkäymisten ja turhautumisten kohdalla. Opin lukemaan ja ymmärtämään itseäni Siltterin kautta. Meidän yhteinen matkamme täällä on nyt saatu päätökseen, mutta polku jatkuu. Ehkä Pihvillä on taas näytettävänä uusi jekku, jota ponimus on kehitellyt yksityiskohtia myöten valmiina yllättämään meidät taas.